Vapaa häpeästä?

Kategoriat: #onnelliseksi

Luen erästä lehtihaastattelua, kun se iskee varoittamatta kuin kiukku uhmaikäiselle ruuhkabussissa, enkä voi muuta kuin toivoa että se menee pian ohi. Ei auta suklaa, ei vihreä tee, ei mindfulness. Sydän pamppailee normaalia tiuhempaan, otsalle nouseva kylmä hiki siirtyy kastelemaan kainalot ja kurkkua kuristaa. Pian korvien välissä ei ole yhtään järkevää ajatusta, on vain painava tunne rintakehässä ja päässä hakkaava kysymys: miten tässä taas näin kävi?

Siihen ei tarvittu kuin yksi liian lähelle tuleva lause, ja siihen se Häpeä istahti päättäväisesti olkapäälle sormeaan heristäen: Miten sinä nyt noin menit sanomaan/tekemään/ajattelemaan? Pian Häpeä jo seisoi edessä tiukkana kuin läksyttävä vanhempi: etkö sinä koskaan opi/kuuntele/kehity ihmisenä? Henkiseen nurkkaan käpertyessään tulee äkkiä unohtaneeksi, että ilman häpeän jyräävää vaikutusta sitä on ihan ok 48-vuotias, työtä tekevä ja neljä lasta kasvattanut, suhteellisen yhteiskuntakelpoinen aikuinen.

Häpeän mekanismi on siitä tyypillinen, että sen siemen kylvetään meihin jo parin ensimmäisen ikävuoden aikana. Se kasvaa samasta maaperästä kuin varhainen kiintymyssuhde tai luottamus ihmisiin ja elämään. Meistä 60-luvulla ja sitä ennen syntyneistä harva on kasvatettu lapsentahtisesti tai kehittyvää seksuaalisuutta ymmärtäen. Pimpin tai pippelin räpläämisestä sai helposti tukkapöllyä ja tarhoissa vahdittiin, että lasten kädet pysyivät päiväunilla peiton päällä. Sellaiset sanat kuin ”unnutus” tai ”sooloseksi” olivat yhtä vaikeita kuin korean kieli, ja ainakin satakuntalaisessa kasvatuksessa lapsen vähättely, jopa häpäisy, oli hyve. Mikään ei ollut pahempi synti kuin sortua liialliseen kannustamiseen tai kehumiseen – lapsi saattaisi vielä ylpistyä ja luulla olevansa jotenkin erityisen hieno tyyppi.

Häpeään liian usein sekoitettu pikkusisar Syyllisyys on kevyttä nyhtökauraa häpeän huonosti sulavan lihaklöntin rinnalla. Kylmä ja jänteinen pala taistelee itsensä läpi emotionaalisen sulatuksen lähes sellaisenaan. Eräs ihmisen sielunmaisemaa onnistuneesti kuvaava kirjailijakollega totesi WSOY:n omistamassa Suvikunnassa reilu 10 vuotta sitten, että kirjailija on kuin sika: se ahmii sisäänsä kaiken, mitä eteen kannetaan ja paskantaa sen ulos lupaa kysymättä.

Häpeää voi käsitellä monin tavoin – ammatinvalinta on yksi keino. Uskon monen Suvikunnan kesäkuisessa puutarhassa istuvista kollegoistakin kirjoittavan saadakseen itsestään ulos koko elämänkaaren mukanaan raahaamansa häpeän. Häpeä on kevyimmilläänkin kuin kivireki, josta ei vahingossakaan tipahda ainuttakaan järkälettä pois. Päinvastoin, niitä tipahtelee elämän louhimista rinteistä aina vain uusia. Siinä kylmä valkoviinilasi kädessäni tajusin itsekin kirjoittavani sisimpääni kaivertavan häpeän voimalla. Ainoat asiat, jotka ajan myötä muuttuivat, olivat tyylilaji, rakenne ja näkökulma.

Syyllisyys eroaa Häpeästä monella tapaa. Tietyissä tilanteissa on rakentavaa, jopa tarpeellista, tuntea syyllisyyttä. Jos on mokannut pienemmin tai oikein isosti, aito syyllisyydentunne on ainoa keino myötäelää toiselle aiheuttamaansa murhetta tai kipua ja pyytää sitä anteeksi. Häpeästä ei ole mitään hyötyä ihmisenä kehittymisenkään kannalta, päinvastoin. Häpeä lamaannuttaa, halvaannuttaa ja pahimmillaan se voi purkautua ulos väkivaltana. Teki Häpeä tuhojaan sisäisessä tai ulkoisessa käyttäytymisessä, koskaan se ei rakenna muuta kuin lisää häpeää.

Häpeän ilmentymismuodot ovat moninaiset, mutta seksuaalisuuden monimuotoisuuteen sen on liiankin helppo ripustautua. Siksi onkin tärkeää riisua yhdestä ihmisyyden luonnollisimmasta ja kauneimmasta toteutumisalueesta pois kaikki turha häpeä. Luvan antaminen seksuaalisuudesta kiinnostumiselle on paras lahja minkä itselleen, lapselleen tai kumppanilleen voi antaa. Liian usein seksuaalikasvattaja on ensimmäinen aikuinen, joka kertoo, että nuorellakin on oikeus seksuaalisuutensa toteuttamiseen.

Niin kävi Maria Björklundin hienosti kuvittamien Yhdessä-sarjakuvien toukokuisessa julkistamistilaisuudessakin. Neljän lukioikäisen nuoren porukka lähestyi minua kysyen, miten vanhemmat saataisiin innostettua tutustumaan kondomin käyttöä, peppuseksiä, sukupuoli-identiteettiä tai homosuhteita kuvaaviin sarjiksiin. Kaksi tytöistä oli alkanut olla kimpassa ja toisen vanhemmat kieltäytyivät edes keskustelemasta asiasta, saati antamaan tyttöjen väliselle suhteelle ”siunauksensa”. Juttelimme tovin ennen kuin tytöt vakuuttuivat, ettei heidän yhdessä olossaan ole mitään häpeämistä. Ja nyt ei puhuta susirajojen takana olevasta mielipideilmastosta joskus kaukana 50-luvulla, vaan vuoden 2016 Helsingistä.

Me aikuiset voimme ottaa vastuun omasta Häpeä-peikostamme ilman että kaadamme sen seuraavien sukupolvien päälle. Vaati se sitten itsen ja historiansa tutkiskelua, terapiaa tai ihan vain peiliin katsomista.

Mikä siis oli tällä kertaa se lause, joka sai sen oman häpeän peikon heristämään sormeaan ruuhkaisessa bussissa? Se tuli eteen Voi Hyvin -haastattelun ingressissä, joka – huvittavaa kyllä – piti sisällään yrityksen nousta oman häpeäkokemuksensa yläpuolelle: ”Kirjailija Nina Honkanen on ollut teiniäiti, eronnut kahdesta aviomiehestä ja joutunut velkavankeuteen. Hän katselee mennyttä kiitollisena eikä tunne siitä häpeää”. Niinpä niin. Tällä kertaa häpeä poistui nauramalla, mutta joskus siihen tarvitaan vähän järeämpiä keinoja. Parasta kuitenkin olisi, ettei sitä alun pitäenkään siihen pieneen ihmistaimeen istutettaisi <3

– Nina