Miksi uskallan muistaa kokemani häirinnän vasta vajaa 50-vuotiaana?

Kategoriat: #onnelliseksi

Synnyin satakuntalaiseen keskisuureen kaupunkiin vuonna -68. Olin ensimmäisen kerran seksuaalisen häirinnän kohteena 4-5-vuotiaana. Silittely, puristelu ja sanallinen vihjailu tapahtui vanhemman sukulaismiehen taholta, myöhemmin selvisi että hän oli pari vuosikymmentä aiemmin tehnyt samaa äidilleni. Kumpikaan meistä ei tuonut tapahtunutta esiin ennen kuin vuosia myöhemmin, äitini joskus nelikymppisenä ja minä nyt vajaa 50-vuotiaana.

Muutimme toiseen satakuntalaiseen kaupunkiin ennen kouluikääni, seuraava seksuaalinen häirintä tapahtui, kun mormonikirkon eteen kerta toisensa jälkeen parkkeerannut mies veti autossa käteensä niin ettei se taatusti jäänyt ohi kulkevalta lapselta huomaamatta. Pari vuotta myöhemmin erään luokkakaverin isoveli pyysi meitä tyttöjä katsomaan kanssaan pornoa autotalliin, pelkäsimme vielä enemmän hänen yläkerrassa olevaa väkivaltaista isäänsä eli äänestimme autotallin puolesta. Livahdimme pois ulkokautta vähin äänin heti kun isoveljen keskittyminen siirtyi meistä itsensä tyydyttämiseen.

Yläasteella meille opetti uskontoa ja kansalaistaitoa opettaja, joka näytti parin tyttöoppilaan avulla miten ensiaputilanteessa annetaan tekohengitystä. Käytännön harjoitteluun kuului myös tyttöoppilaiden orastavien rintojen puristelua ja kielen suuhun työntämistä. Samainen opettaja oli mopo-kasteen pääjärjestäjänä ja rakensi omin isoin kätösin juhlasaliin erilaisista jumppakamoista ja kankaista pitkiä tunneleita, joita pitkin piti ryömiä niin että opettajan kädet yllättäen kouraisivat milloin mistäkin.

Muutettuani Helsinkiin vuonna -83 olen kohdannut yllättäen vain yhden runkkaajan joka hyppäsi Runeberginkadulla porttikongista eteen. Ihme, ettei mies saanut sydäriä, kun mukana ollut parikymmentä vuotta vanhempi vuokraemäntäni huusi miehelle niin että ikkunat helisivät. Vuokraemäntä lausui myös jotain nöyryyttävää miehen toiminnasta. Olin vaikuttunut esikoispoikani kummitädiksi päätyneen, pian 75-vuotta täyttävän ystäväni toiminnasta ja toivoin että minusta olisi vastaisuudessa samaan.

Ei ole ollut. En sanonut sanaakaan kun myöhempinä vuosina eri kollegat ovat laittaneet käden reidelle, puristaneet takapuolesta tai suudelleet hississä väkisin naurahten ”vitsi, vitsi” tai ”oot niin kuuma että ei kai se oo ihme jos alkaa panettaa” tai olemalla vain hiljaa pitäen kätensä reidelläni tai hartialla kunnes tohdin itse siirtää sen pois – silläkin uhalla pois että saan potkut.

Olin vaiti vieraillessani legendaarisen, jo kuolleen suomalaisen elokuvaohjaajan kotona, kun hän laskeutuessaan ullakolla sijaitsevasta työtilastaan työnsi portailla kätensä hameeni alle ja puristi jalkojen välistä. Moni vaikenee silloinkin kun puoliso toteaa toiselle että parisuhteessa menisi paremmin, jos toinen antaisi useammin tai muuta nöyryyttävää.

Puhumattakaan niistä kymmenistä kerroista kun juoksee kotiin bussipysäkiltä kännykkä toisessa kädessä ja kotiavaimet toisessa kädessä, koska samalla pysäkillä pois jäänyt tuntematon mies on antanut katseellaan tai kommenteillaan ymmärtää, mitä mieltä näkemästään on ja mitä näkemältään haluaa. Perään vihellykset tai seksistiset kommentit lienevät monillle naisille niin yleisiä läpi elämänkaaren ettei niihin edes reagoi.

Vierailen kirjailija-seksuaalikasvattajana päiväkodeissa ja kouluissa kertomassa miten meillä kaikilla on iästä, sukupuolesta ja kokemustasosta riippumatta oikeus omiin rajoihimme. Puhun lasten ja nuorten kanssa miten kenenkään ei pitäisi joutua henkisen tai fyysisen seksuaalisen häirinnän saati väkivallan kohteeksi. Miksi en ole sitten itse osannut pitää rajoistani kiinni kun sellaiseen on ollut tarvetta? Samasta syystä miksi tämäkin blogi oli äärettömän vaikea kirjoittaa.

Suurin aiempaan vaikenemiseen ja asiasta kirjoittamisen vaikeuteen on pelko siitä että oma reaktio kääntyisi itseä vastaan ja oma ystävä tai sen vanhempi, naapuri, opettaja, kollega, jopa oma puoliso tai lapsi sanoisi: ”Miksi jäit sen kanssa samaan huoneeseen, kaikkihan tietävät että se lääppii?” tai ”Ethän pukeutunut liian provosoivasti tai antanut ymmärtää että ymmärrät antaa?” tai ”Mikset ottanut taksia?” tai ”Miten voit olla niin saatanan tyhmä että aloit tekemään sen kanssa töitä?” tai ”Eihän se nyt ollut niin vakavaa, haloo!”

Liian usein syyllistävä peili käännetään seksuaalista häirintää, kaltoinkohtelua tai väkivaltaa kokeneeseen sen sijaan, että häirintä yksiselitteisesti tuomittaisiin. Samasta syystä liian moni syyttää itseään siitä, että on tullut häirityksi tai pahimmillaan kantaa siitä läpi elämänsä häpeää. Tai niin kuin minä, tuntee myötähäpeää tekijän puolesta eikä tohdi sanoittaa tämän toimintaa kivahtamalla tiukasti ”NÄPIT IRTI MINUSTA SENKIN SIKA” tai jotain muuta yhtä ytimekästä, koska ei halua nolata sukulaista, opettajaa tai kollegaa.

Mitä sitten voimme tehdä, jotta yhä harvemman tarvitsisi tulevaisuudessa todeta #metoo?

Tarvitsemme pätevää seksuaalikasvatusta koulujen arkeen niin, ettei kenellekään jää iästä tai sukupuolesta riippumatta epäselväksi, mikä on seksuaalista häirintää tai väkivaltaa ja mikä ei. Seksuaalikasvatus antaa työkalut tunnistaa omat emotionaaliset ja fyysiset rajat uskaltaen suojella niitä silläkin uhalla, että ”nolaa” tekijän. On myös tärkeää ymmärtää mistä tarve toisen seksuaaliseen häirintään saattaa kummuta ja miten sen voi tunnistaa, miten sitä voisi ehkäistä tai miten siihen voi ja pitää reagoida.

Yhtä tärkeää on erottaa ihana flirtti tai toivotun ihmisen lähestyminen häirinnästä. Emme toki halua maailmaa jossa kukaan ei uskalla enää sanoa kivoja tai ihailevia kommentteja toiselle, siksikin on tärkeää että lapsikin erottaa mikä on ok ja mikä ei. Toisin kuin tasavertaisessa kohtaamisessa, seksuaalisessa häirinnässä on aina kyse vahingollisen vallankäytön ja väärin jakautuneen vastuun välisestä asetelmasta. Sellaiset tilanteet pitää avata ja ottaa puheeksi.

Seksuaaliselle häirinnälle pitää olla nollatoleranssi eikä mihinkään ammattiin saa koskaan kuulua itsestäänselvyytenä suostumus häirintään. Jäänkin mielenkiinnolla odottamaan kuinka kauan vielä kestää ennen kuin esimerkiksi elokuva-alalla työskentelevien seksuaalista häirintää harjoittavien miesten nimet tulevat esiin, jotta meidän ei enää tarvitsisi lukea itsestäänselvyytenä ”Kaikki alalla tietävät sen ringin” (HS 18.10.2017). Jokaisella meistä on oikeus tietää näiden ja kaikkien muidenkin seksuaalista häirintää harjoittavien henkilöllisyys, jotta häirinnän peili kääntyy vihdoin uhreista tekijöihin.

Mutta asia on saatava päivänvaloon ennen kaikkea siksi, että kukaan ei joutuisi enää kokemaan häirintää, ja jotta sekä uhrit että tekijät saisivat asianmukaista apua ja hoitoa. Kukaan ei ole syntynyt häiritsijäksi ja omaa toimintaa voi muuttaa. Jos omat voimavarat eivät siihen riitä, niin esimerkiksi seksuaaliterapeutti voi auttaa. Jokaisen häirintään syyllistyneen täytyy ottaa vastuu toiminnastaan.

– Nina